Tuomo puhuu ja Ulla-Maija runoilee. Tänään kuullaan runo Aasi.
Aasi
Matkustelunhaluinen aasi
lähti liikkeelle Aasiasta,
liekö kuullut Persiasta
vai ties mistä,
mutta matkustaa halusi.
Kulki päivää aika monta,
yksinäistä, onnetonta.
Tapasi siinä pariskunnan,
eukko ja ukko,
pyysi heiltä muutaman punnan,
ukolla oli taskussaan melkoinen setelitukko,
ja hän mielellään aasia auttoi.
Sanoi aasi:
”Minulla on asiaa,
olen kulkenut pitkin Aasiaa,
ja nyt tahdon päästä huipulle,
Jonnekkin, mistä näkee todella laajalle.”
Eukko siinä miettimään,
mitenköhän lieneekään,
ehdotti Afrikkaa,
tahtoi aasi Kilimanjarolle taivaltaa.
Aasi sinne tietä kyseli,
ukko vähiä hiuksiaan rapsutteli.
”Liekö reitti Israelista Egyptiin,
siellä voit törmätä vaikeuksiin.”
Aasi kiitti neuvoista,
innoissaan tahtoi kaviollaan maata kuopaista.
Tiesi matkan olevan pitkä ja vaikea,
tahtoi silti huipulle kavuta.
Kauan matkasi aasi,
rytinässä tuhoutui muutama vaasi,
jolloin aasin mieleen tuli vanha fraasi:
tekevälle sattuu.
Viimein saapui aasi Israeliin,
tutustui siellä kameliin,
pyysi oppaaksi Keniaan,
tahtoi vieläkin huipulle matkustaa.
”Voi hyvä veli”
mietiskeli kameli.
”On matkasi liian vaikea,
minä tahdon pysyä kotona.”
”Kuinka pääsen täältä Afrikkaan?”
”Voin Egyptin rajalle opastaa.”
Kaverukset katsoivat toisiaan,
olivat molemmat ihan kummissaan
päästyään viimein rajalle asti,
oli matka muuten sujunut leppoisasti,
vaan sitä piikkilangan määrää,
ja miten siellä ihmisiä häärää?
Kameli toivotti hyvää matkaa ystävälleen,
”Ehkäpä joskus tapaamme jälleen:”
Aasi iloitsi, ”Olen Afrikassa!”,
mutta vielä on jäljellä pitkä matka.
Vaelsi läpi maan, läpi toisen,
kulki yli maaston soisen,
Selvisi leijonista
ja muistakin vaikeuksista.
Saapui viimein Keniaan,
turvautumatta kemiaan,
tahtoi vieläkin huipun valloittaa.
Kyseli reittiä huipulle,
tuonne, ihan lumelle,
hihkui inoissaan aasi.
Kertoi hänelle silloin apina,
että totta on tämä tarina,
on vuorelle huippuja vain yksi,
mutta reittiä on monta,
osa kulkukelvotonta,
sinä kun et voi häntääsi käyttää,
pitihän apinan hieman taitojaan näyttää,
miten häntä kieretään puuhun,
oli aasin mielenkiinto suuntautunut jo johonkin aivan muuhun.
Ihmisiä rinteillä kiipeili,
siellä tuskin on paha kiipeli,
tuumi aasi,
ja jatkoi innolla matkaansa,
sai rinteellä kolibrin vastaansa:
”Tulee kylmä, tulee yö,
pimeys kohta meidät lyö”.
Ja aivan totta, pimeys saapui vuorelle Kenian,
koki aasi kylmyyden pahimman
mitä oli koskaan kokenut.
Selvisi yöstä kuitenkin,
lähetti pyynnon tähtihin,
”Tahdon kerran huipun saavuttaa,
voin sitten taas kotiin taivaltaa”
Koitti jälleen aamunkoi,
aasi katseen huippuun loi,
ylöspäin, ylöspäin,
matka jälleen jatkuu näin.
Jäi taakse pensaat, kasvit muut,
oli aikaa sitten loppuneet puut.
Oli enää vain valkoinen vuoren rinne,
ja sisulla jatkoi aasi sinne.
Pääsi viimein vuoren huipulle,
ei täältä mitään näe,
sillä pilvet ovat alapuolellani.
Aasi laskeutui hieman alemmaksi,
”Vautsi, mikä näkymä!
Mutta kolibri ei ymmärrä
aasin intoa laisinkaan,
”Tälläistähän täällä on ainiaan!
Tunti aasi itsensä niin kovin yksinäiseksi,
surulliseksi ja alakuloiseksi.
Taidan kotiin takaisin vaeltaa,
kun täällä ei kukaan ymmärrä mua ollenkaan.
Ulla-Maija Mantere